keskiviikko, 31. lokakuu 2007
mun pitäisi ojentaa käsi että joku edes tarttuisi siihen. miksi joku siihen haluaisi tarttuakaan, mistä mä tiedän, mutta mä tarvitsen jonkun tänne pitämään mua kädestä. mä olen enemmän kuin yksin ilman sua, mä voisin käyttää maailman upeinta kliseetä tässä, sä veit mun sydämen.
ihmeellistä miten joku tulee sun elämään, sä luulet että se on ohikulkija vaan, sivuhenkilö sun tarinassasi. sitten sä rakastut siihen, sä rakastut siihen ilman mitään pelkoja huomisesta, ylihuomista sä et edes halua ajatella. sä annat sun kaiken ja vielä enemmän, sä heittäydyt elämään, missä et enää ikinä koskisi pohjaan.
sä et edes huomaa sitä, siis että sä rakastut. sä vaan yhtäkkiä olet siine verkossa, minkä sä itse teit ja mistä sä et pääsekään ulos. mut silti sä olet onnellinen siinä verkossa, onhan sulla se poika. vai onko?
ja kyllä sä sitten osaat jo muodostaa oman käsityksesi siitä pojasta. se on kuin klovni, mut se itkee niin paljon, että sä takerrut siihen ironiaan liian paljon. niin paljon, että sä et tahdo enää edes ymmärtää sitä, vaikka juuri siksi sä siihen rakastuitkin, sen takia sä myös etsit nyt tietä pois siitä verkosta sun ympärillä. mä en osaa sanoa sitä verkkoa rakkaudeksi. mä en tahdo ajatella sitä rakkaudeksi, jos ei saa vastakaikua. mut rakkautta se on, kyllä mä sen tiedän, mutta älkää huomauttako, älkää kertoko sitä mulle ääneen, koska mä olen hajalla, mä olen monena palasena.
ja sitten sä vaan kosket pohjaan.
